Alku aina hankalaa

Voihan turhautuminen, vain päivä takana tätä ja jo nyt tuntuu ettei tästä tule mitään. Mä olen liian kärsimätön ja haluaisin kaiken aina heti. Sitten kun sellainen nyt ei vain kuulu elämään, on jotenkin hankala kaivaa itsestään se kärsivällisyys. Taidan olla menettämässä uskoni miehiin. Ainakin jos olen vailla muuta kuin vaniljaa.
   Vaikka kuinka yritän profiilissani ensimmäisenä tuoda esille sen, että en tahdo saada mitään seksiin liittyviä viestejä ja haluan keskustella kuin ihminen ihmiselle, ei toiveeni toteudu. Totta kai on tärkeää tässä genressä puhua mieltymyksistä ja ottaa selville mahdollisimman nopeasti että ollaanko samalla kartalla vai ei. Niin silti mun mielestäni kaikki lähtee liikkeelle henkilökemiasta. Sillä vaikka mieltymykset genren suhteen osuisivatkin, ei sillä ole mitään väliä jos toisen kanssa ei tule muuten toimeen lainkaan. Kaikki on osa kokonaisuutta ja kokonaisuuden pitää olla kunnossa. Ja molemmilla pitää olla halua työstää sitä kokonaisuutta, koska olisi utopiaa että se olisi heti täydellistä. Nähkää vaivaa miehet ja naiset! Perkele.

Vastasin hyvää hyvyyttäni yhteen viestiin joka vaikutti suoraan sanottuna hyvin törkeältä. Ja kas kummaa, vastatessani liki yhdellä lauseella kertoen taustani. Eli että olen lähtenyt genrestä aikoinaan ja nyt tulossa takaisin vähitellen, ja että en ole millään tavalla kokenut. Saan vastauksesi ystävällisten lisäkysymysten sijaan suoran tapaamisehdotuksen ''koska olemme jo alkavassa suhteessa'' ja viestin kruunasi se kuinka mies heti kehtasi nimittää mua orjaksi. Anteeksi mitä?!
   Minuahan ei kuka tahansa orjaksi kutsu, ja se joka niin tekee saa kyllä kuulla kunniansa. Eikä se ole alkava suhde jos olen yhden lyhyen viestin kirjoittanut hänelle. Enkä halua lukea viestejä joissa kirjoitusasu on sitä luokkaa että viesti on kirjoitettu toisella kädellä runkaten. Se ei nimittäin ole millään tavalla houkuttelevaa.

Olenko mä vain nirso? En tietääkseni, mun mielestäni on normaalia olla vailla edes jotain, eihän tästä muuten tulisi mitään muuta kuin harmia. Ja se on tullut opittua kantapään kautta aikanaan kun oli vain ''pakko päästä jonkun käsittelyyn''. Nyt onneksi tilanne on eri ja oltuani nyt liki vuoden ilman seksiä tai muuta aktiviteettia miesten kanssa, on kulunut jo niin pitkän aikaa että en edes koe halua löytää heti jotain ja saada heti jotain fyysistä kanssakäymistä. Aika kasvattaa kärsivällisyyttä.
   Vaikka eilen kirjoitin siitä, mitä hyvää opin edellisestä suhteesta on pakko tähän mainita niitä hiukan lisää. Nimittäin opin sen, että en usko kehen tahansa sokeasti. Siinä voi käydä aika köpelösti. Joten aina on parempi tutustua ennenkuin ottaa seksin mukaan suhteeseen. Hänen kanssaan kuitenkin kävi juuri toisinpäin ja seksi aiheuttaa ihastumista vaikket edes tuntisi ihmistä. Ja mä havahduin siihen, että se on mulle täysin tuntematon vasta kaksi vuotta myöhemmin. Se oli vetänyt mua kuin pässiä narussa ja häpäissyt kaikkien nähden. No, se mikä ei tapa vahvistaa?
   Jos mä olisin ottanut hiukan selvää siitä ihmisestä, mä en olis alkanut siihen suhteeseen. Jos mä olisin tiennyt että se pitää mua vain lelunaan. Älkää käsittäkö väärin, leluna pitäminen käy oikein mainiosti, mutta jos myös mä itse olen suostunut siihen yhteisestä sopimuksesta.
   Tai jos mä olisin tiennyt että se valehtelee mulle kaikesta. Se ihminen oli sellainen että se olisi voinut valehdella mulle mustan valkoiseksi ja mä olisin uskonut ehdoitta.
 
Mutta olihan se omaakin tyhmyyttä ja taisin tulla hiukan riippuvaiseksi. Siitä ehkä kertoo se, että se pystyi hylkäämään mut kuukausiksi ja silti heti kun se laittoi mulle kuukausien hiljaisuuden jälkeen viestin mä olin taas valmis antamaan sille koko elämäni. Mulla on joku ihmeellinen kyky antaa kaikki anteeksi jos oon tarpeeksi kiintynyt. Mutta onko se hyvä vai huono asia? Ehkä se vain kuuluu mun luonteeseen. Mä kuitenkin jollain tasolla pidin siitä henkisestä yliotteesta joka sillä oli mua kohtaan. Ja vaikka mä joskus yritin nousta sen yläpuolelle ja antaa sen kuulla kunniansa, se jollain pienellä sanalla murskasi sen vastarinnan heti alkuunsa.
   Mun ongelma on aina ollut se, että mä en tahdo tasavertaista suhdetta. Mä haluan miehen olevan mun yläpuolella ja sanelevan säännöt. Siis kaikissa muissa asioissa, mutta toisia ihmisiä mä en tahdo mukaan siihen suhteeseen. Siihen vedän tiukan rajan. Jos mä en riitä yksin, niin antaa olla. Sen jälkeen miten se nöyryytti mua, mä en halua enää yrittää sietää sitä miten mä en riitä.