23.6.2019

Lorttokesä 2019 on peruttu


Mä taidan olla ihastunut, taisin olla jo silloin kun viimeksi kirjoitin tänne. Ja voin kuulkaa kertoa että tää on perseestä, mutta silti niin ihanaa. Olkookin että tilanne on hankala siltä osin että sain pakit jo yli kuukausi sitten. Sen jälkeen kyseistä miestä oon nähnyt kerran ja ensi viikolle olisi tiedossa yksi tapaaminen. Pakit tuntui siinä vaiheessa kun kävelin kaatosateessa keskellä yötä yksin kotiin niin aika hirveiltä, vaikka ne oli ystävällisimmät pakit mitä oon ikinä saanut. Tai ehkä just sen takia se tuntu niin paskalta.
   Ja vielä paskempi fiilis tuli kun olin jo ehtinyt melkein päästä siitä miehestä irti niin se itse läväyttää tiskiin sen, ettei olekaan niin varma enää antamistaan pakeista. Sanottakoon suoraan, että vaikka mun ajatusmalliin ei kuulukaan antaa toista tilaisuutta niin sen kohdalla mä tekisin heti poikkeuksen, luultavasti tietenkin katuen sitä myöhemmin.

Oikeastaan mun on nyt ollut todella hankala olla, mikään ei oo kiinnostanut. Mä en vain saa kaivettua sitä kipinää enää esiin mikä oli hetken aikaa keväällä. Mä menin täysin rikki ja olo on täysin tyhjä. Oon siis aina halunnut omia lapsia ja kärsinyt vauvakuumeesta jo vuosia. No, tulin raskaaksi vahingossa ja olin jo maailman onnellisin. Kaikki, koko elämä oli valoisaa ja mulla oli niin kokonainen olo. Ja sitten se meni kesken ja kaikki on ollut tyhjää sen jälkeen. Tuntuu ettei millään oo mitään väliä enää.
   Miehet ei kiinnosta tippaakaan, edes se pieni ihastuminen ei tunnu samalta kuin ennen. Paitsi silloin kun näen sen miehen, silloin kaikella on hetken taas väliä. Kuitenkin samalla hetkellä kun se lähtee niin kaikki on taas turhaa. Kotona on tyhjää ja yksinäistä. Ahdistaa ja vituttaa. Mä kaipaisin niin paljon jotain pientä läheisyyttä, sitä että joku vaan ois hiljaa vieressä ilman että sen kans tarvii tehdä mitään. Että ois joku jolle vois puhua.

15.4.2019

Rumbaa ja omahyväisiä idiootteja


Tulipas pidettyä hiukan taukoa! Jos totta puhutaan, tää ei ollut suunniteltua ja istuin muutamia kertoja alas aikeena kirjoittaa tänne, mutta ei se oikein onnistunut.

Mutta mitä tässä välissä on tapahtunut? 
Uskoakseni miehet ovat menneet sekaisin näin kesän lähestyessä, ei tälle muuta selitystä löydy koska itse olen pysynyt ihan yhtä kauheana kuin aiemminkin.

Kuitenkin, miesten suhteen alkoi tapahtumaan ihan ryminällä tuossa kolmisen viikkoa sitten ja mun pää ei pysy nyt mukana siinä, kuka tahtoo mitäkin.

Mulle on ollut aina todella ison kynnyksen takana puhua tuntemattomille sillä tavalla, että mulla on mukava olla. Ja nyt yhtäkkiä se ongelma on poistunut kuin taikaiskusta. Ei ehkä niinkään sen takia, että olisin itse tehnyt asialle jotain, vaan sen takia että muutamat miehet ovat saaneet mut tuntemaan oloni sellaiseksi kuin olisin tuntenut heidät aina. Se on outo fiilis kun juttelet liki tuntemattomalle ihmisille ensimmäistä kertaa ja voit vaikka vannoa että oot tuntenut sen ihmisen aina. Ollaanko siinä vaiheessa jossain samalla aaltopituudella vai? Miksi näin ei oo käynyt aiemmin? Oonko mä itse vain päässyt jotenkin maagisesti yli siitä mun sietämättömän rasittavasta kireydestä?
   No, ainakin jostain kireydestä oon päässyt eroon...Palasin siis mun rakkaan harrastuksen pariin joka on se, että yhden yön jutut on joskus ihan okei. Vaikka silloin on kyse vaniljasta niin ei se haittaa, mä ehkä tarvitsin enemmän vain sitä, että joku koskee. En siis toki pistä pahakseni muutakaan toimintaa, mutta kuitenkin. Tai ehkä vielä enemmän mä kaipasin tähän mun omaa kehoani koskevan kriiseilyn keskelle sitä, että joku on onnellinen mun ''hyllyvistä osista'' kuten niitä itse rakkaudella nimitän lihottuani viimeaikoina hiukan ja tuntuu että koko kroppa leviää käsiin. Tai ehkä mä kaipasin sitä katsetta mitä en ollut ikinä ennen kokenut. Että joku katsoi mua sellaisella katseella mikä on ihmisillä kun ne jäävät haaveilemaan.

Silti, jos siitä miehestä tulisi jotain, olisiko musta siihen? Olisiko musta olemaan ''normaali''? Sellaisia asioita on aina hankala miettiä, koska mä pysyn hengissä ihan hyvin vaniljallakin ja voin olla siihen ihan tyytyväinenkin. Mutta jos pitäisi ajatella sen pidemmälle niin mä tiedän kyllästyväni jossain vaiheessa.

Mua on viimeaikoina kyllästyttänyt koko BDSM-aihe, siis se millaisia ennakko-odotuksia se aiheuttaa ihmisten suhteen. Tuntuu että jos molemmat ovat kinkyjä, se aiheuttaa tietynlaisen varauksen koko keskustelulle. Vertaillaan kokoajan kummalla on paremmat kortit ja saattaisiko ne sopia yhteen vai ei. En mä tiedä onko se vain mun omassa päässäni, mutta tuntuu että jos keskusteluun lähdetään tietäen molempien olevan kinkyjä, ei se toisen persoona kiinnosta muuten tippaakaan, paitsi sen verran mitä on kohteliasta kiinnostaa. Eikä mua henkilökohtaisesti haittaa esimerkiksi netissä vaihtaa viestejä asiasta, mutta tuntuuhan se hiukan turhalta kun tietää ettei se mene ikinä muutamaa viestiä pidemmälle. Niissä keskusteluissa kuitenkin jää se toisen persoona täysin piiloon ja siinä vaiheessa kun kinkykortteja on vertailtu tarpeeksi ja todettu niiden sopivan yhteen, aletaan ehkä puhumaan muustakin ja siinä vaiheessa yleensä paljastuu että toinen on omahyväinen paska. Ja taas sama rumba alusta!
 
Onneksi tosielämä ja internet kuitenkin tasapainottavat toisiaan, voin siis kevyesti vaihdella niiden välillä tässä ''projektissa''. Pitäisi vain aktivoitua taas netissä, mutta vituttaa vain se asia, että ihmiset eivät ilmeisesti osaa enää lukea. Jos profiilissa lukee teksti ''eihän ensimmäinen viestisi koske seksifantasioitasi tai vastaavia'', niin saan satavarmasti liki aina viestin siitä kuinka mun rinnoille ois kiva läjäyttää mällit. Hyvä miehet, jatkakaa samaan malliin! 

17.2.2019

Tindermiehet on perseestä ja vanha suola janottaa

Tämän hetken saldo miesten osalta. Yksi tindermies joka viestittelee liki jokaisena jumalan päivänä eikä mua kiinnosta vastata. Se on ihan mukava, mutta sillä on kissa jolla on idiootti nimi. 
  Tindermies numero 2, mukava ja lässyn lää, kyllä te tiedätte. Etsii kuulemma vakavaa suhdetta, onnittelut sille tytölle kuka sen saa, mut mä en oo se. Ei kiinnosta.

Naapurit varmaan luulivat mun tulleen hulluksi viime yönä. Sain jonkin vitun kohtauksen ja huutoitkin ties miten kauan. Oli kivaa. 
   Sitä luulee päässeensä yli jostain ihmisestä, mutta sitten kun se ihminen on yhtäkkiä vuosien jälkeen sun edessä niin sä huomaatkin että oot edelleen valmis tekeen sen tyypin takia mitä vaan. Onneksi se on varattu ja muutenkin perseestä niin voin taas uskotella itelleni että vihaan sitä. Kunpa se vaan tajuais nyt pysyä pois suosiolla. 

Tinder on oikeasti ihan paska mesta, puhumattakaan Hot or notista joka on suoraan verrattavissa lähikaupan lihatiskiin, valikoima on vain paljon huonompi. 
   Baarit on vielä enemmän perseestä kuin aiemmin mainitut, aivan järkyttävää. Eilen olin pitkästä aikaa baarissa, kivoja miehiä. Jokin vanhempi mies sai yhtäkkiä idean tulla kyselemään multa neuvoja jonkun naisen suhteen, ei siinä muuten mitään mutta vastatessani rehellisesti tyyppiä askarruttaneeseen ongelmaan, se suuttui. Tuntui kuin olisi inttänyt lapsen kanssa, erona vain viinanhaju ja harottavat silmät. Not cool. 
   Toisessa baarissa yksi ja sama mies tuli iskemään mua neljä eri kertaa. Pointsit yrityksestä, käviköhän mielessä millään kerralla että ehkä ei tarkoittaa ei?

Mä niiin vihaan tätä hommaa! Turhauttaa käyttää jotain Tinderiä kun ei sinne viitsi laittaa suoraan millaista suhdetta on etsimässä, siellä on kuitenkin niin paljon tuttuja että en koe mukavaksi kaikkien tietävän asiasta. Joten sitten kun saat osuman jonkun kiinnostavan kans, sun pitää jollain persetuntumalla arvailla että onkohan tää tapaus kinky vai ei. Useimmiten ei ole. Eikä mua oikeasti liikuta mihinkään ajatus vaniljasuhteesta, pelkkä ajatus saa hiukan oksentamaan henkisesti. 

Sain mä yhdeltä tindermieheltä nyt pyynnön lähtä treffeille ja kai sitä voisi, enhän mä ole ikinä millään virallisilla treffeillä edes käynyt. Pitäisi varmaan mennä pois mukavuusalueelta ja suostua, kai mä tavallaan jo suostuinkin. Mutta ei sekään nappaa.

Ehkä mun asenne on huomenna taas hiukan parempi. 

13.2.2019

Minäkö pikkuinen? No ehkä vähän.



Kävin hauskan keskustelun äitini kanssa tässä pari päivää sitten. Me ollaan todella läheisiä ja vain parinkymmenen vuoden ikäero aiheuttaa sen että suhteemme on enemmän kaverillinen joten meidän on helppo jakaa iltaa istuessa miesasiat ja viimeisimmät juorut. Kinkyilystä en kuitenkaan hänen kanssaan ole koskaan puhunut koska se kuitenkin on mun mielestäni sellaista tietoa jota kaikkien ei tarvitse tietää. Kuitenkin, hänen kanssaan tuli puheeksi millainen mies mulle sopisi. Ja olin enemmän kuin innoissani kuulemaan hänen näkemyksensä. Ja sehän kuulkaa osui just eikä melkein kohdalleen!

''Sä tarvitset sellaisen vanhemman, elämää nähneen miehen joka jumaloi sua ja pitää kuin kukkaa kämmenellä. Millekään pojanklopille et ala äidiksi, vaan sen miehen pitää olla vähän isällinen sua kohtaan.''
 
Mä jäin miettimään tuota ''isällistä'' pidemmäksi aikaa, se on oikeasti aika hyvä sana kuvaamaan jotain ideaa mikä mulla on ollut taustalla. Mä en ole (ainakaan tietääkseni) pikkuinen, siis siinä mielessä että tahtoisin kutsua ketään isiksi tai ''laskeutua'' lapsen tasolle. Vaikka onhan mulla ne omat juttuni että toisinaan haluaisi päästää irti siitä mitä joutuu arkielämässä olemaan. Toisinaan on mukava päästää irti stressistä ja heittää se joku aikuisen rooli nurkkaan.
   Mutta ainoat sellaiset piirteet joita mä miellän itselläni on vain se, että mä tykkään leikilläni mököttää, lässyttää, halailla ja ihastella kaikkia söpöjä juttuja. Ja tuo tuntuu oudolta kirjoittaa, koska vaikka se on osa mua niin se ei sovi siihen mitä mä muuten olen. Sekä mä tiedän että se on muille normaalia että mussa on tuo puoli, niiden mielestä se tasapainottaa sitä ''kovanaamaa'' joka mun pitää suurimman osan ajasta olla. Mä olen omalla tavallani pikkuinen, silleen sopivan kivasti.

Suhteissa missä mä olen ollut, on mies aina ollut vähintään 10 vuotta vanhempi. Ja joskus erehtyessäni johonkin vain 4-5 vuotta vanhempaan, on se tuntunut jotenkin väärältä. Voiko noin edes sanoa? Siis aikuisia, mutta mun silmissä liian lapsia. Koska en mä voi sedätellä jotain 26-vuotiasta, hyi sentään! Eikä sellainen voi kiusata mua siitä kuinka pieni mä olen. Ei se vain onnistu. Ja hyi sentään ajatusta oman ikäisestä!

Lopputulos? Lisätään mun ''näitä asioita vaadin miehestä'' -listaan ominaisuus ''ihan skidisti daddy''.

10.2.2019

Asperger ja BDSM

Keskustellaanko hetki Aspergerista? Jotta selittäminen olisi hiukan helpompaa, olen liittänyt alle seuraavan tekstin Autismiliiton (linkki) sivuilta. Se avaa oikein hyvin asiaa.


Aspergerin oireyhtymä (F84.5)

Aspergerin oireyhtymä on autismikirjoon kuuluva neurobiologinen keskushermoston kehityshäiriö, joka aiheuttaa hyvin vaihtelevia toimintarajoitteita. Monille diagnosoidulle Aspergerin oireyhtymä on myös tärkeä osa heidän identitettiään: Se ei ole tauti tai sairaus, josta pitäisi "parantua." Autismikirjosta puhuttaessa käytetään sanaa "kirjo" kuvaamaan sitä monimuotoisuutta ja yksilöllistä vaihtelua, jota tällä kirjolla esiintyy. Asperger-henkilöt näkevät, kuulevat ja tuntevat ympäröivän maailman eri tavoin kuin muut. Heidän älykkyytensä on keskitasoa tai sen yläpuolella. Aspergerin oireyhtymään ei liity samalla tavoin oppimisvaikeuksia kuten autismiin. Siitä huolimatta asperger-henkilöt saattavat tarvita erityistä tukea arkeensa. Tämä korostuu etenkin silloin, kun henkilöllä on liitännäisiä diagnooseja. Autisminkirjon diagnoosit eivät yleensä näy ulospäin ja henkilön käyttäytymistä voidaan monesti tulkita väärin. Koko autismikirjolla on havaittavissa joitain yhteisiä tunnistettavia piirteitä, mutta se miten autismi ilmenee on hyvin yksilöllistä.


Kaikilla autismikirjon henkilöillä ilmenee vaikeuksia

Sosiaalisessa kommunikaatiossa

Aspergerin oireyhtymässä henkilöillä on vähemmän vaikeuksia itse kielen tuottamisessa, mutta heillä voi silti olla kielen prosessointiin liittyvia vaikeuksia. Asperger- henkilö voi tulkita puhuttua ja kirjoitettua kieltä hyvin kirjaimellisesti, eikä välttämättä havaitse esimerkiksi sarkasmia. Hän voi keskustellessaan toisen kanssa ilmehtiä tai elehtiä epätavallisesti ja hänellä voi olla vaikeuksia sekä käsitellä että muistaa puhuttua asiaa.


Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa

Asperger- henkilöiden on vaikeampaa ymmärtää toisen ihmisen tunteita ja ilmaista omia tunteitaan. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi vaikeutta muodostaa ystävyyssuhteita tai työelämässä tarvittavia ihmissuhteita.Hänellä voi olla vaikeutta katsekontaktin muodostamisessa sekä erilainen tapa reagoida ilmeillä ja eleillä. Työ- ja opiskeluelämässä varsinkin varsinaisten tehtävien ulkopuolelle jäävän ”vapaa-ajan” käyttö sosiaaliseen kanssakäymiseen on haasteellista.


Sosiaalisessa mielikuvituksessa

Asperger- henkilöllä voi olla vaikeuksia mieltää erilaisia tilanteita oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta. Tämä vaikeuttaa uusiin tilanteisiin sopeutumista ja toisten ihmisten käyttäytymisen ja toiminnan tulkintaa.Hänelle voi olla vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan ja mieltää se, miltä toisesta tuntuu.

Aistien erityispiirteet

Asperger- henkilöillä aistien välittämä tieto ja sen tulkinta on yksilöllistä ja tavallisesta poikkeavaa. Hän voi olla yli- tai aliherkkä eri aistimuksille, kuten äänille, kosketukselle, eri hajuille ja mauille sekä valolle, väreille, lämpötiloille ja kivulle. Esimerkiksi ympäristön erilaiset taustaäänet, jotka harvoin haittaavat muita ihmisiä, voivat asperger- henkilöstä olla kovia ja häiritseviä. Tämä voi aiheuttaa ahdistuneisuutta ja tuntua jopa fyysisenä kipuna.

Erityiset mielenkiinnonkohteet

Monilla asperger-henkilöillä on erityisiä mielenkiinnonkohteita varsin varhaisesta iästä lähtien. Nämä kohteet voivat olla luonteeltaan pysyviä tai vaihdella ajan kuluessa. Mielenkiinnonkohteet voivat liittyä esimerkiksi taiteeseen, musiikkiin, tietokoneisiin, liikennevälineisiin ja moniin muihin. Joskus mielenkiinnonkohteeksi saattaa muodostua jokin hyvin erikoinen ja epätavallinen asia. Erityiset mielenkiinnonkohteet tuotavat iloa ja onnellisuutta asperger- henkilön elämään.

Toistava käyttäytyminen ja rutiinit

Asperger-henkilö haluaa monesti pitää kiinni omista rutiineistaan sekä ennakoida tulevia asioita ja tapahtumia. Säännöt ja sopimukset voivat myös olla tärkeitä. Hän saattaa esimerkiksi haluta, että kouluun tai harrastuksiin mennään aina samalla tavalla; samalla kulkuvälineellä ja samaa reittiä.  Muutokset voivat tuntua ikäviltä, mutta niihin on helpompi asennoitua, mikäli pystyy valmistautumaan ennakolta.


Hyvä kohtaaminen auttaa onnistumaan arkielämässä ja helpottaa kanssakäymistä

Selvitä aluksi AS-henkilöltä, miten hän kommunikoi. Tarvittaessa omaiset tai muut AS-henkilön tuntevat ovat parhaita asiantuntijoita.

Kommunikoi selkeästi ja käytä konkreettista kieltä. Noudata kommunikoinnissa selkeää vuorottelua.

Tarvittaessa hyödynnä kuvia ja kirjoitettuja ohjeita.

Ole rauhallinen, ystävällinen ja määrätietoinen.

Poista ylimääräiset ärsykkeet (melu, valo, hajut, liika lämpö). Vältä turhaa puhetta. Hiljaisuus voi tarkoittaa, että henkilö prosessoi asiaa.

Älä tulkitse – kyseessä on harvoin uhma, itsekkyys tai paha tahto.

Ole suora ja selkeä. Varmista, että asiasi on ymmärretty.

Ota huomioon myös fyysinen etäisyys.


Mä olen aina ajatellut, että mussa on jokin vika mikä ei selviä koskaan. Sellainen mitä ei voi korjata ja jonka kanssa on vain opittava elämään mahdollisimman hyvin. Se on aina ihmisistä ollut hauskaa ja toisinaan jopa pelottavaa millä tavalla mä käyttäydyn ja puhun.
   Jos lähdetään liikkeelle esimerkiksi siitä, että mä en katso silmiin liki ketään. Paitsi silloin jos onnistun pakottamaa itseni, se tuntuu fyysisenä kipuna ja ei ole millään tavalla mukavaa. Se koetaan loukkaavana ja ajatellaan että mä valehtelen kertoessani jotain katsomatta silmiin. Asia ei kuitenkaan ole niin, mä en vain fyysisesti kykene siihen. Toisinaan mua on painostettu katsomaan silmiin, ja se onnistuu aina muutaman sekunnin ajan kunnes kipu tuntuu liian pahalta ja mun on pakko lopettaa. Ei siinä, kyllä mä kipua kestän, mutta kun se kipu ei ole fyysistä suoraan sanottuna. Se tuntuu paineena ja aiheuttaa tahatonta tärinää ja nykimistä.

Koskettaminen on taas eri asia, mä kaipaisin kokoajan kosketusta. Mutta mä en hyväksy ''luvatonta'' kosketusta muilta kuin tietyiltä ihmisiltä. Siihen ei ole mitään sääntöä ja se riippuu täysin tähtien asennosta. Kuulostaa hullulta, mutta pelkkä liian lähellä oleminen (ilman fyysistä kosketusta) aiheuttaa kipua. Mä en esimerkiksi halua istua tai seisoa liian lähellä mun omia vanhempiani tai veljiäni. Mutta kaverit saavat olla vapaasti ilman että se aiheuttaa mitään (hyvinä päivinä).
   Jos mä tunnen vetoa johonkin ihmiseen ja luotan siihen, mä joko haluan kokoajan itse koskea tai että se toinen osapuoli koskee mua. Eikä sillä ole väliä suuremmin, millä tavalla. Esimerkiksi pelkkä lähekkäin istuminen on tarpeeksi. Ja se aiheuttaa mulle ahdistusta jos en saa koskea tai olla kosketusetäisyydellä. Ja se on varmasti monista ahdistavaa....


No entä kipu? Jos tavalliset asiat käyvät kipeää niin miksi mä haluan kipua? Tahallaan tuotettu fyysinen kipu ei ole verrattavissa siihen mitä edellä kerroin. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
   Tahallaan toisen tuottama kipu on kiihottavaa, mä en esimerkiksi kykene tuntemaan mitään jos mun rintoja hyväillään. Mä en tarkoita että en vain kiihottuisi hyväilystä, mä en siis fyysisesti kykene tuntemaan sitä. Mä tarvitsen vähintäänkin lujan otteen, että tunnen jotain fyysisesti. Ja vaniljassa se pelottaa monia, en ymmärrä miksi. Jos jonkun on saanut suostuteltua esimerkiksi puremaan mun rintoja (mistä voisin nauttia aina) ja käsken/pyydän puremaan kovempaa, ei kukaan uskalla. Hirveän turhauttavaa, ei ihminen mene pienestä rikki...

Mä olen ''yhden miehen nainen'', mun mielenkiinto rajoittuu kerralla yhteen ihmiseen. Musta ei olisi ikinä pettämään ketään tai toimimaan toisen selän takana.
   Sama pätee mun hyvin rajoittuneeseen kaveripiiriin. Mulla on vain kaksi ystävää, ja he ovat pysyneet hyvin läheisinä ja tärkeinä jo yli kymmenen vuotta. He ovat kaksi joihin ainoastaan luotan ja mun on hankala solmia uusia kaverisuhteita. Tai vaikka onnistuisin solmimaan niitä, on ne lähtöisin toisesta osapuolesta ja ne suhteet pysyvät hyvin pinnallisina. Ihmisillä on toisinaan hankaluuksia ymmärtää sitä, helposti oletetaan ettei mua kiinnosta sosiaalinen elämä tai muiden asiat. Eivätkä ne oikeastaan hirvittävästi kiinnostakaan jos rehellisiä ollaan. Mun elämää ei liikuta liki mikään koska mulla on se oma kupla johon ei mahdu mitään tai ketään. Se on se oma tila jonka mä vaadin että elämä on mahdollisimman, no jos ei miellyttävää niin siedettävää ainakin.

Äänet ja puheen ymmärtäminen. Mä harvoin haluan olla hiljaisuudessa, mä tarvitsen aina jotain musiikkia tai ääntä taustalle. Siis ihan koko ajan. Mä en kykene nukahtamaan hiljaisuudessa, keskustelemaan tai katsomaan telkkaria ilman taustahälinää. Hiljaisuus tekee mut levottomaksi. Mutta se on hyvin tarkkaa, millaista ääntä haluan kuulla. Yleensä mä kuuntelen yhtä ja samaa kappaletta kokonaisen päivän putkeen vaihtamatta välissä lainkaan uuteen kappaleeseen. Nukkumaan mennessä mun täytyy kuunnella jotain puhetta. Mua ärsyttää korkeat äänet, esimerkiksi naisten puheääni saa mut toisinaan hulluuden partaalle.
   Puheen ymmärtäminen on mulla omasta ja muiden näkökulmasta kuulemma liki täysin normaalia. Mä ymmärrän missä mielentilassa asiat sanotaan, sekä ymmärrän ihmisten kehonkieltä. Mutta mä en osaa asettua toisen rooliin tai kykene ymmärtämään miltä toisesta tuntuu.

Vaikka ylempänä lukee hankaluus esimerkiksi tunnistaa sarkasmia tai huumoria, mulla ei ole ongelmia siinä. Kiitos sen ympäristön jossa mä olen kasvanut, jossa kaikki asiat otetaan vaikka väkisin huumorin kannalta. Mulle on sopinut vallan hyvin se ja se on osa mua että asioita ei oteta liian vakavasti. Mä väsyn vakavuuteen hyvin nopeasti.
 
Mutta miksi mä kirjoitan tästä tänne? Ehkä sen takia, että mä olen yrittänyt itse pohtia miten Asperger sopii mun mieltymyksiin. Rajoittaako se vai onko se vain hyväksi? 
   Hyväksi siinä mielessä että mut on hyvin helppo ajaa mukavuusalueen ulkopuolelle pienillä asioilla. Huono siinä että monet pelkäävät tekevänsä liikaa. Että mut ajetaan liian reunalle. Kuin Asperger-henkilö olisi avuttomampi tai heikompi kuin neurotyypillinen henkilö. Vaikka asia ei ole niin, enkä mä ole tyhmempi kuin normaali henkilö. Mulla on suuta sanoa omat rajani ja keskustella niistä jos toinen on halukas tietämään. Mä kuitenkin tarvitsen aikaa siihen. Mun kanssani täytyy olla kärsivällinen ja tietää mitä tehdä. Voisiko sanoa jopa niin että mä en sovi aloittelijoille? 


Tästä tuli nyt hyvin sekava selitys, mutta varmasti tämä nyt edes hiukan selventää mistä on kysymys. Google toki tietää kertoa enemmän yleispäteviä faktoja ja mä yritin vain tuoda muutamia asioita esille omasta näkökulmastani. Palaan ehkä pohtimaan tätä joskus tarkemmin.