Mukavuusalueesta

Mukavuusalueelta poistuminen. Aina yhtä hirveää ja silti aina yhtä palkitsevaa. Ei periaatteessa jonkin asian tekeminen ole mulle pahakaan, vaan se etten tiedä miten siihen suhtaudutaan. Se on mulle mukavuusalueelta poistumista. Se että uskaltaa tehdä jonkin asian vaikka pelkääkin toisen reaktiota.
   Ja yleensä lopulta huomaa ettei pahin toteutunutkaan, että kaikki ne pelot ja epävarmuus olivat aikalailla turhia. Mutta ensin pitäisi uskaltaa ja kärsiä se välivaihe jolloin odottaa miten toinen suhtautuu. Eikä se ole yhtään mukavaa, se on sanalla sanoen hirveää kidutusta.

Sitten sitä alkaa miettimään että mitä siinä muka menettää jos nolaakin itsensä. Mutta toisaalta, eikö ole joskus ihan okei nolata itsensä?
   Kyllä mua voi kiusata ja häpäistä loputtomiin, mutta tämä on nyt eri asia. Se on se asia jossa haluaisi niin paljon näyttää että minähän perkele teen tämän tai vikisen ja teen.
   Mutta no... Minä nyt voin tehdä mistä tahansa asiasta ongelman, varsinkin niistä joihin liittyy jotain sellaista jossa paljastaa jotain itsestään. Varsinkin jos joutuu menemään yhtään sille alueelle jossa toiselle pitää antaa vähäsen periksi että toinen saa tietää mistä pitää ja mistä ei.

En ollut aiemmin täytellyt mieltymyksiäni mihinkään listoihin ja yhtäkkiä olisikin pitänyt osata ja tietää. Ja vaikka sanotaan että älä ota stressiä ja tee ihan kuten tahdot, niin minähän tasan otan siitä stressin. Haluaisin miellyttää ihmisiä rajattomasti, mutta ahdistun jo siitä jos pitäisi täyttää yksi naurettava lista.
   Se on kai sitä puolustuskannalle menemistä ja sitä että yrittää ottaa kontrollin itselleen - vaikkei sitä oikeasti tahtoisikaan.

Nyt kirjoitan loppuun sen helvetin tekstin jota olen miettinyt eilisestä asti, tai siis se on jo valmis mutta en ole lähettänyt sitä vielä. Ja pitäähän sitä vähän viilata vielä. Ja miettiä sitä mitä kaikkea noloa kirjoitin. Ja polttaa topallinen röökiä ennenkuin uskaltaa. Ja kenties keksiä jokin tekosyy olla lähettämättä sitä...
   Ei kai häpeään edes ole mahdollista kuolla? Eihän?

Yhteisön ulkopuolella.

Olen harkinnut aiheesta kirjoittamista jo jonkin aikaa, mutta törmään aina siihen ongelmaan että pelkään loukkaavani jotakuta tai että minut ymmärretään väärin.
   Päätin nyt kuitenkin ottaa riskin, koska loin tämän blogin sen takia että voin vapaasti kirjoittaa ajatuksiani ilman että minun tarvitsee kierrättää kaikkea sanomaani monen suodattimen läpi.

Kärsin siis sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä paniikkikohtauksista, ja niistä johtuen vierastan kaikkia uusia ihmisiä ja tilanteita. Pelkkä ajatus siitä että menisin vieraaseen paikkaan, vieraiden ihmisten keskelle saa aikaan tuskanhien ja vapinan.

Joten... Minulla kyllä oli alkuun hyvin suuri halu alkaa käymään miiteissä ja tavata ihmisiä tästä genrestä, ylipäätään päästä mukaan porukkaan. Mutta en vain yksinkertaisesti kykene siihen. Toki heti alkuun ihmiset liittyessäni BDSM-baarin sivuille toivottivat tervetulleiksi miitteihin ja sanoivat että siellä on aina hauskaa ja rentoa. On varmasti, harmi vain että tuo tarkoittaa minulle sitä että siellä on tietty kiinteä porukka joilla on omat sisäiset läppänsä ja jos minä menisin sinne, tuntuu kuin tunkeutuisin näiden ihmisten reviirille. Minun pitäisi hypätä valmiiseen porukkaan, siihen joka on tavannut toisiaan ties kuinka kauan ja koska olen joutunut tekemään niin lukemattomia kertoja, voin sanoa ettei se toimi minun luonteellani vaikka ihmiset olisivat kuinka vastaanottavaisia.
 
Minulle aina sanotaan että minun pitää päästä yli pelostani, rohkaistua ja lähteä tutustumaan ihmisiin. Mutta se ei ole kiinni siitä. En minä voi yhtäkkiä päättää etten enää sairastakaan paniikkihäiriötä tai voi päättää että en tunne kuolevani mennessäni elokuviin. Se on paljon syvemmällä, se ei ole kiinni omista haluistani.
   Ihmisille olen kuitenkin vain ujo ja pelkuri, se saamaton lapamato joka kyllä jaksaa valittaa siitä ettei tapaa uusia ihmisiä muttei tee mitään konkreettista asian eteen.
   En edes tiedä kuinka monia kertoja olen itkenyt silmiä päästäni kun olen niin tahtonut tavata jonkun ja herännyt siihen todellisuuteen ettei se ole mahdollista. Eikä minun oloani saa kukaan hyväksi, ei vaikka sanottaisiin että ymmärretään että jännitän. Minä tarvitsisin jonkun pitämään kädestä kiinni ja puhumaan puolestani että voisin mennä tapaamaan uusia ihmisiä. Ja se nyt ei ole millään tapaa mahdollista ja olisi vähintään noloa.

''Oot tottunut kontrolloimaan ja oot varovainen luonne,

 onhan se pelottavaa alistua, heittäytyä ja luottaa että toinen nappaa kiinni.''

-Herra, 1.12.2015

Se on hirvittävän turhauttavaa että jään aina tämän takia ulkopuolelle kaikesta. Ja tämän takia liikun kokoajan luovuttamisen rajoilla, ettei minusta ehkä olekaan tähän. Päätin viimeksi tammikuun alussa etten ikinä enää edes yritä alistua kellekään ja lukittaudun ikiajoiksi pimeään kellariin ettei tarvitse pelätä.
   Mutta alistuminen on syöpynyt mun mieleeni ja vaikka tuntuu että hakkaan kokoajan päätäni seinään, en oo valmis luopumaan tästä. Mulla on vuosikymmeniä aikaa ottaa selvää itsestäni ja siitä, mikä tapa alistua ja tutustua ihmisiin olisi mulle vähiten epämukava.