18.8.2016

Itsetunto & ulkonäöstä

Kuva täältä.
Kuten olen aiemmin kertonut, minä näytän poikkeavalta. Ja kyllä, täysin omasta tahdostani ja nautin äärettömästi poikkeavuuksistani. Mutta samaan aikaan kun saan nautintoa poikkeavuuksista, poden suurta epävarmuutta niin sanottujen normaalien piirteiden kanssa joita vartalossani on.
   Olen aina ollut, sanotaanko vaikka naisellisen muotoinen? Ja miehet sanovat että jos olen lihava niin ainakin kaikki ylimääräinen on kertynyt oikeisiin paikkoihin. Ja kyllähän minä sen tajuan että tilanne voisi olla pahempikin. Eikä minua ole ikinä sanottu lihavaksi. Kyse ei ole siitä että ihmiset katsoisivat minua kauhistellen vartaloani, minä itse olen ainoa joka jaksaa kauhistella omaa ulkonäköäni. Jaksan puristella loputtomiin hyllyviä reisiäni ja käsiäni ja miettiä sitä kuinka ihanaa olisi olla 30 kiloa laihempi. Tai ainakin 20 kiloa, olenhan lihonut sen verran viimeisessä kahdessa ja puolessa vuodessa. Kyllä, ihan totta.
   En puolustele tai selittele näitä kauheita lukemia millään tavalla. Ne ovat vain tulleet huomaamatta elämäntilanteen muututtua radikaalisti enkä ole alkanut kiinnittämään asiaan kriittisesti huomiota kuin vasta viimeisen puolen vuoden aikana. Koen olevani lihava, läski, oksettava hyllyvä pallo.

Ja silti itsetuntoni on suhteellisen korkealla. En pelkää herättää huomiota erikoisuudellani tai käyttää juuri niitä vaatteita kuin itse haluan. Mutta onko se kaikki sitä että yritän saada ihmisten huomion pois itse vartalostani? Mielenkiintoinen kysymys sinällään johon en kuitenkaan valitettavasti osaa antaa yhtä oikeaa vastausta.

Intiimissä kontaktissa oleminen on nykyään hyvin ristiriitaista minulle - toisaalta tunnen itseni kauniiksi ja halutuksi, ja toisaalta taas häpeän ulkomuotoani. Siinä missä 20 kiloa sitten tahdoin tarkoituksella esitellä itseäni, niin nyt pyrin piilottelemaan itseäni. Vihaan jos mies yrittää koskettaa sellaisia paikkoja joista en itse pidä itsessäni. Ylipäätään olen alkanut karttamaan kosketusta siinä pelossa että mies koskettaakin yhtäkkiä vaikka vatsaani joka on nykyään isompi kuin ennen. Ennen taas nautin kosketuksesta kaikkialle hyvin suuresti ja rakastin tarjota itseäni täysin vapaasti, ilman mitään estoja. Nykyään ei tulisi mieleenkään...
   Se vituttaa, ihan totta se vituttaa. Ei se pohjimmainen halu tarjota perseensä toisen eteen ole mihinkään kadonnut. Nyt on vain sellainen ärsyttävä ääni pään sisällä muistuttamassa niistä hyllyvistä läskeistä ja levenneestä perästä. Eikä se ole jees että seksistä saatava nautinto menee ohi vain tuollaisten asioiden takia.

Tilanteeseen ratkaisu? No aloitin laihduttamisen ja tunsin heti oloni itsevarmemmaksi. Ei sen takia että olisin heti laihtunut hirmuisia määriä, vaan sen takia että koin tehneeni jotain vartaloni ja tavoitteideni eteen. Ja muutaman hyvän viikon jälkeen ryyppy jäi päälle ja sen jälkeen en ole enää laihduttanut. Sen sijaan tuntuu että olen lihonut ja yleisessä olotilassa huomaa selvän eron. Ei huvita tehdä mitään, syön vain ja olen kotona. Voisi kuvitella että samaan syssyyn seksihalut katoaisivat, mutta ei, mitä minulle tapahtuu? Perkele ne vain lisääntyvät ja kai osittain siitä syystä oma käsi alkaa erehdyttävästi muistuttamaan seurustelukumppania ja minusta on tullut virallisesti nolo, läski runkkari. Miksi tuo kuulostaa jotenkin sosiaalisesti hyväksytymmältä miesten kohdalla?
   No, ei vielä tungeta päätä syvemmälle perseeseen vaan vetäistään se pois sieltä. Joko jään surkuttelemaan itseäni ja hyväksyn paskan itsetuntoni - tai teen asialle jotain. Ja kyllä, aion tehdä asialle jotain.

11.2.2016

Mukavuusalueesta

Mukavuusalueelta poistuminen. Aina yhtä hirveää ja silti aina yhtä palkitsevaa. Ei periaatteessa jonkin asian tekeminen ole mulle pahakaan, vaan se etten tiedä miten siihen suhtaudutaan. Se on mulle mukavuusalueelta poistumista. Se että uskaltaa tehdä jonkin asian vaikka pelkääkin toisen reaktiota.
   Ja yleensä lopulta huomaa ettei pahin toteutunutkaan, että kaikki ne pelot ja epävarmuus olivat aikalailla turhia. Mutta ensin pitäisi uskaltaa ja kärsiä se välivaihe jolloin odottaa miten toinen suhtautuu. Eikä se ole yhtään mukavaa, se on sanalla sanoen hirveää kidutusta.

Sitten sitä alkaa miettimään että mitä siinä muka menettää jos nolaakin itsensä. Mutta toisaalta, eikö ole joskus ihan okei nolata itsensä?
   Kyllä mua voi kiusata ja häpäistä loputtomiin, mutta tämä on nyt eri asia. Se on se asia jossa haluaisi niin paljon näyttää että minähän perkele teen tämän tai vikisen ja teen.
   Mutta no... Minä nyt voin tehdä mistä tahansa asiasta ongelman, varsinkin niistä joihin liittyy jotain sellaista jossa paljastaa jotain itsestään. Varsinkin jos joutuu menemään yhtään sille alueelle jossa toiselle pitää antaa vähäsen periksi että toinen saa tietää mistä pitää ja mistä ei.

En ollut aiemmin täytellyt mieltymyksiäni mihinkään listoihin ja yhtäkkiä olisikin pitänyt osata ja tietää. Ja vaikka sanotaan että älä ota stressiä ja tee ihan kuten tahdot, niin minähän tasan otan siitä stressin. Haluaisin miellyttää ihmisiä rajattomasti, mutta ahdistun jo siitä jos pitäisi täyttää yksi naurettava lista.
   Se on kai sitä puolustuskannalle menemistä ja sitä että yrittää ottaa kontrollin itselleen - vaikkei sitä oikeasti tahtoisikaan.

Nyt kirjoitan loppuun sen helvetin tekstin jota olen miettinyt eilisestä asti, tai siis se on jo valmis mutta en ole lähettänyt sitä vielä. Ja pitäähän sitä vähän viilata vielä. Ja miettiä sitä mitä kaikkea noloa kirjoitin. Ja polttaa topallinen röökiä ennenkuin uskaltaa. Ja kenties keksiä jokin tekosyy olla lähettämättä sitä...
   Ei kai häpeään edes ole mahdollista kuolla? Eihän?

7.2.2016

Yhteisön ulkopuolella.

Olen harkinnut aiheesta kirjoittamista jo jonkin aikaa, mutta törmään aina siihen ongelmaan että pelkään loukkaavani jotakuta tai että minut ymmärretään väärin.
   Päätin nyt kuitenkin ottaa riskin, koska loin tämän blogin sen takia että voin vapaasti kirjoittaa ajatuksiani ilman että minun tarvitsee kierrättää kaikkea sanomaani monen suodattimen läpi.

Kärsin siis sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä paniikkikohtauksista, ja niistä johtuen vierastan kaikkia uusia ihmisiä ja tilanteita. Pelkkä ajatus siitä että menisin vieraaseen paikkaan, vieraiden ihmisten keskelle saa aikaan tuskanhien ja vapinan.

Joten... Minulla kyllä oli alkuun hyvin suuri halu alkaa käymään miiteissä ja tavata ihmisiä tästä genrestä, ylipäätään päästä mukaan porukkaan. Mutta en vain yksinkertaisesti kykene siihen. Toki heti alkuun ihmiset liittyessäni BDSM-baarin sivuille toivottivat tervetulleiksi miitteihin ja sanoivat että siellä on aina hauskaa ja rentoa. On varmasti, harmi vain että tuo tarkoittaa minulle sitä että siellä on tietty kiinteä porukka joilla on omat sisäiset läppänsä ja jos minä menisin sinne, tuntuu kuin tunkeutuisin näiden ihmisten reviirille. Minun pitäisi hypätä valmiiseen porukkaan, siihen joka on tavannut toisiaan ties kuinka kauan ja koska olen joutunut tekemään niin lukemattomia kertoja, voin sanoa ettei se toimi minun luonteellani vaikka ihmiset olisivat kuinka vastaanottavaisia.
 
Minulle aina sanotaan että minun pitää päästä yli pelostani, rohkaistua ja lähteä tutustumaan ihmisiin. Mutta se ei ole kiinni siitä. En minä voi yhtäkkiä päättää etten enää sairastakaan paniikkihäiriötä tai voi päättää että en tunne kuolevani mennessäni elokuviin. Se on paljon syvemmällä, se ei ole kiinni omista haluistani.
   Ihmisille olen kuitenkin vain ujo ja pelkuri, se saamaton lapamato joka kyllä jaksaa valittaa siitä ettei tapaa uusia ihmisiä muttei tee mitään konkreettista asian eteen.
   En edes tiedä kuinka monia kertoja olen itkenyt silmiä päästäni kun olen niin tahtonut tavata jonkun ja herännyt siihen todellisuuteen ettei se ole mahdollista. Eikä minun oloani saa kukaan hyväksi, ei vaikka sanottaisiin että ymmärretään että jännitän. Minä tarvitsisin jonkun pitämään kädestä kiinni ja puhumaan puolestani että voisin mennä tapaamaan uusia ihmisiä. Ja se nyt ei ole millään tapaa mahdollista ja olisi vähintään noloa.

''Oot tottunut kontrolloimaan ja oot varovainen luonne,
 onhan se pelottavaa alistua, heittäytyä ja luottaa että toinen nappaa kiinni.''
-Herra, 1.12.2015

Se on hirvittävän turhauttavaa että jään aina tämän takia ulkopuolelle kaikesta. Ja tämän takia liikun kokoajan luovuttamisen rajoilla, ettei minusta ehkä olekaan tähän. Päätin viimeksi tammikuun alussa etten ikinä enää edes yritä alistua kellekään ja lukittaudun ikiajoiksi pimeään kellariin ettei tarvitse pelätä.
   Mutta alistuminen on syöpynyt mun mieleeni ja vaikka tuntuu että hakkaan kokoajan päätäni seinään, en oo valmis luopumaan tästä. Mulla on vuosikymmeniä aikaa ottaa selvää itsestäni ja siitä, mikä tapa alistua ja tutustua ihmisiin olisi mulle vähiten epämukava.