Ei se tunne ole kovinkaan harvinainen, mutta jokainen kerta se säväyttää. Ja se tapahtuu aina kun on tapahtunut jotain pelottavaa, häpeällistä, uutta tai muuten merkityksellistä. Lopulta olotilasta laskeutuu hiljalleen, pehmeästi takaisin omaan kehoonsa. Sillon tietää että on käsitellyt pahimman järkytyksen ja voi alkaa purkamaan muita ajatuksia.
Oon nyt ensimmäisen session jälkeen miettinyt että alistuminen on mulle pelkojen kohtaamista. Sitä että tuijottaa niitä suoraan silmiin ja silittää syntyneitä mustelmia. Mä rakastuin heti ensimmäisellä kerralla siihen miltä tuntuu kun kämmen läiskähtää poskelle ja mä tuijotan tiukasti takaisin. Se aukaisi traumoja todella hyvin, ensimmäistä kertaa lyödessä mä tiesin että se loppuu kun mä tahdon niin ja ettei se tule vihasta. Ensimmäistä kertaa mä tiesin olevani turvassa, ettei mun tarvitsisi itkeä ja mennä siihen hämärään mielentilaan, paniikkiin.
Mitä muuta?
Opin että säikähdän joitain asioita hyvin pahasti, nopeita liikkeitä ja sitä että kääntäisin täysin uudelle ihmiselle selkäni.
Sen ettei ole väärin käyttää turvasanoja. Ja etteivät ne tule multa luonnostaan. Säikähtäessäni yritin riuhtaista itseni irti ja perääntyä. Eikä se ole oikein tehty. Ja kun mä sanoin keltainen, mä kuulin omasta äänestäni säikähdyksen ja alkavan paniikin. Mutta kun se loppui heti, niin mä pystyin luottamaan heti uudestaan.
Mä olen ylpeä itsestäni. Siitä että uskalsin, vaikka tilanne tulikin hiukan yllättäen. Ja mä olen hirvittävän kiitollinen vaikka en nyt voikaan pitää rintsikoita kun käy liian kipeää. Ja mä nautin siitäkin paljon, siitä että näen ja tunnen jotain uutta tapahtuneen.