Yhteisön ulkopuolella.

Olen harkinnut aiheesta kirjoittamista jo jonkin aikaa, mutta törmään aina siihen ongelmaan että pelkään loukkaavani jotakuta tai että minut ymmärretään väärin.
   Päätin nyt kuitenkin ottaa riskin, koska loin tämän blogin sen takia että voin vapaasti kirjoittaa ajatuksiani ilman että minun tarvitsee kierrättää kaikkea sanomaani monen suodattimen läpi.

Kärsin siis sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä paniikkikohtauksista, ja niistä johtuen vierastan kaikkia uusia ihmisiä ja tilanteita. Pelkkä ajatus siitä että menisin vieraaseen paikkaan, vieraiden ihmisten keskelle saa aikaan tuskanhien ja vapinan.

Joten... Minulla kyllä oli alkuun hyvin suuri halu alkaa käymään miiteissä ja tavata ihmisiä tästä genrestä, ylipäätään päästä mukaan porukkaan. Mutta en vain yksinkertaisesti kykene siihen. Toki heti alkuun ihmiset liittyessäni BDSM-baarin sivuille toivottivat tervetulleiksi miitteihin ja sanoivat että siellä on aina hauskaa ja rentoa. On varmasti, harmi vain että tuo tarkoittaa minulle sitä että siellä on tietty kiinteä porukka joilla on omat sisäiset läppänsä ja jos minä menisin sinne, tuntuu kuin tunkeutuisin näiden ihmisten reviirille. Minun pitäisi hypätä valmiiseen porukkaan, siihen joka on tavannut toisiaan ties kuinka kauan ja koska olen joutunut tekemään niin lukemattomia kertoja, voin sanoa ettei se toimi minun luonteellani vaikka ihmiset olisivat kuinka vastaanottavaisia.
 
Minulle aina sanotaan että minun pitää päästä yli pelostani, rohkaistua ja lähteä tutustumaan ihmisiin. Mutta se ei ole kiinni siitä. En minä voi yhtäkkiä päättää etten enää sairastakaan paniikkihäiriötä tai voi päättää että en tunne kuolevani mennessäni elokuviin. Se on paljon syvemmällä, se ei ole kiinni omista haluistani.
   Ihmisille olen kuitenkin vain ujo ja pelkuri, se saamaton lapamato joka kyllä jaksaa valittaa siitä ettei tapaa uusia ihmisiä muttei tee mitään konkreettista asian eteen.
   En edes tiedä kuinka monia kertoja olen itkenyt silmiä päästäni kun olen niin tahtonut tavata jonkun ja herännyt siihen todellisuuteen ettei se ole mahdollista. Eikä minun oloani saa kukaan hyväksi, ei vaikka sanottaisiin että ymmärretään että jännitän. Minä tarvitsisin jonkun pitämään kädestä kiinni ja puhumaan puolestani että voisin mennä tapaamaan uusia ihmisiä. Ja se nyt ei ole millään tapaa mahdollista ja olisi vähintään noloa.

''Oot tottunut kontrolloimaan ja oot varovainen luonne,

 onhan se pelottavaa alistua, heittäytyä ja luottaa että toinen nappaa kiinni.''

-Herra, 1.12.2015

Se on hirvittävän turhauttavaa että jään aina tämän takia ulkopuolelle kaikesta. Ja tämän takia liikun kokoajan luovuttamisen rajoilla, ettei minusta ehkä olekaan tähän. Päätin viimeksi tammikuun alussa etten ikinä enää edes yritä alistua kellekään ja lukittaudun ikiajoiksi pimeään kellariin ettei tarvitse pelätä.
   Mutta alistuminen on syöpynyt mun mieleeni ja vaikka tuntuu että hakkaan kokoajan päätäni seinään, en oo valmis luopumaan tästä. Mulla on vuosikymmeniä aikaa ottaa selvää itsestäni ja siitä, mikä tapa alistua ja tutustua ihmisiin olisi mulle vähiten epämukava.